seppinenj

Itämeren alue historiasta nykypäivään; sodan uhka

Länsi on herännyt Venäjän uhkaan. Näin voi sanoa tänään kaksi vuotta Krimin ja kahdeksan vuotta Georgian sotien jälkeen. Suomen osalta se on johtanut armeijan resurssien kasvuun ja sen roolin nousuun maan kokonaissuhteissa. Vahva armeija antaa diplomatialle pontta ja mahdollisuuksia. Tämä on hyvä asia, mikä ei tarkoita riittävyyden saavuttamista. Parannettavaa on vielä paljon.

Nato on palannut juurilleen. Euroopan kokonaiskuvassa puolustusmäärärahat alkavat nousta. Tällä on merkitystä. Nato toivoo jäsentensä käyttävän kaksi prosenttia Bkt:stä puolustukseen. Esimerkiksi Viro jo noudattaa tätä periaatetta. Yhdysvallat maksaa kuitenkin leijonan osan kuluista, 75 %:n osuudella. Suomen osalta kumppanuus jatkuu. Uusin hyvä asia on bilateraalisten suhteiden nousu. EU:n ulkopuolelta on tervehdittävä ilolla erityisesti Yhdysvaltojen aktiviteetin nousua Pohjolassa ja Euroopassa yleensä. Atlantin takana Pohjoismaat mielletään helposti yhdeksi puolustuskokonaisuudeksi. Suorat suhteet Suomeen alkavat jo näkyä Suomen aseman vahvistumisena. Venäjän focus kohdistuu uhkaavana myös Itämeren alueelle.

Mitä tämä kaikki merkitsee nykyiselle Venäjälle? Joku on sanonut, että presidentti V. Putin ei ole tehnyt virheitä tiellään Neuvostoliitto-vainaan henkiin herättämisessä. Vai ovatko todelliset virheet maan sisäisiä, joiden seurauksista Kreml on peloissaan? Presidentti on saanut oman armeijan, jopa 400 000 miehen vahvuisen. Katsotaan ensin historiaa hieman.

 

Oma armeija oli Stalinillakin. Nkvd-joukot olivat sellaisia. Stalin nähtävästi pelkäsi tavanomaista armeijaa, jossa kävi ankara teloitusaalto 1930 -luvulla. Armeijan yksiköitä valvoi lisäksi poliittinen upseeri, joka saattoi kumota sotilaskomentajien käskyjä. Neuvostoliiton hyökättyä Suomeen, tästä oli Suomelle hyötyä taistelukentällä. Puna-armeijassa syntyi sekavuutta. Talvisodan hyökkäys oli vain yksi lukuisten hyökkäysten saatossa vuosisatojen kuluessa. Talvisodan hyökkäyksen taustalla oli piirre, jolla on yhtymäkohtia Napoleonin aikaan.

Pitkäjänteinen venäläisaggressiivisuuden kausi alkoi Suuresta Pohjan sodasta, joka päättyi Uudenkaupungin rauhaan vuonna 1721. Ruotsi menetti alueensa idässä aina Viipuria myöten. Kesällä 1743 Hattujen sota siirsi rajan Kymijoelle Ahvenkoskelle Turun rauhassa. Saimaan alue siirtyi myös Venäjän haltuun. 

Kustaa III aikaiset sodat päättyivät tasapeliin Värälän rauhassa vuonna 1790. Suuret merisotataistelut värittävät sotahistoriaa tuolta ajalta. Kotkansaarelle syntyi suuri Ruotsinsalmen varuskuntakaupunki.

Uusi tilaisuus sotaan Ruotsia vastaan syntyi Napoleonin aikakaudella. Tilsitissä vuonna 1807 Napoleon ja Venäjä pääsivät keskinäiseen yhteisymmärrykseen jatkosta. Aleksanteri I hyökkäsi seuraavana vuonna Suomeen, eikä Ranska tullut väliin, kuten Aleksanteri I saattoi perustellusti odottaa. Tällä kerralla Venäjä pysyi Suomessa sodan päätyttyä vuonna 1809. Suomesta tuli erillinen suuriruhtinaskunta keisarillisen Venäjän yhteydessä. Suomi jatkoi länsimaisella tiellä Ruotsin aikaan omaksutulla mallilla.

Suomi rakentui vuosisadassa länsimaiseksi parlamentaariseksi maaksi Venäjän kainalossa. Itsenäistyminen vuonna 1917 oli looginen seuraus, mutta edellytti murrosta Venäjällä. Sen aiheutti vallankumouksellaan Lenin, jonka oli pakko tunnustaa Suomen itsenäisyyden pikaisesti.

Kieliolot eivät olleet juuri muuttuneet venäjän hyväksi. Suomenkieli sen sijaan ponnisti ruotsin ja venäjän puristuksessa valtakieleksi, mikä oli merkittävä saavutus kaiken muun ohella. Ranskan sotilasasiamies totesikin 1930 -luvulla olevan hämmästyttävää, miten vähän venäläisiä jälkiä Venäjän aika jätti Suomeen.

Neuvostoliitto himoitsi Suomea (ja muita alueita, kuten Baltiaa) takaisin, mutta ei uskaltanut ryhtyä sotaan, ennen kuin varmistui siitä, ettei vastaan tulisi muita maita. Kun Stalin ja Hitler muodostivat liiton (ns. Molotovin-Ribbentropin sopimus) Moskovassa 23.8.1939 ja jakoivat etupiirit, tie sotaan aukeni jo syyskuun alussa Puolassa, joka romahti nopeasti. Sen sijaan sota Suomessa eteni vaivalloisesti, ja jopa puna-armeijan tappion uhka leijui ilmassa. Suomi oli ensimmäinen länsimaa, joka nousi onnistuneesti diktaattoreita vastaan. Ranska ja Iso-Britannia valmistuivat väliintuloon Hitleriä vastaan tärkeän rautamalmin vuoksi Pohjois-Ruotsissa. Samalla ne nousisivat Neuvostoliittoa vastaan Suomessa ja Bakussa. Siksi Stalin ehdotti rauhaa maaliskuun alussa 1940 - ja sai sen sekä laajan Karjalan alueen. Presidentti Ryti arvioi, että oli parasta siinä tilanteessa säilyttää armeijan taistelukelpoisuus sekä aloittaa maan takaisinvaltauksen Viipurista - eikä Torniosta.

Seuraukset olivat mittavat Suomen rintaman hiljennyttyä. Stalinin Ribbentrop-sopimukseen liittyneet vilja- ja erityisesti polttoainetoimitukset mahdollistivat nyt Hitlerin Reinin armeijan liikkeellelähdön. Stalin toteutti mielihyvin asian. Puolueettomuus oli kevyttä myös Hitlerille, kuten Stalinille. Wehrmacht rynnisti  5.4.1940 alkaen puolueettomiin Tanskaan, Norjaan, Hollantiin, Belgiaan ja Luxemburgiin parissa kuukaudessa ja päätyi Pariisiin Ranskan miehittäjävaltioksi. Ruotsin erinomaista rautamalmia virtasi Hitlerin sotateollisuudelle aina lokakuuhun 1944 asti. Idän suunnan Wehrmacht varmisti 200 000 sotilaalla Suomen Lapissa: muistakaa, että Neuvostoliitosta ja natsi-Saksasta tuli vihollisia kesäkuussa 1941. Neuvostoliitto ei päässyt hyökkäämään Suomen kautta Ruotsiin katkaisemaan malmivirtaa Saksaan. Se oli ydinkysymys. Suomi sai elintärkeitä elin- ja sotatarvikkeita vain natsi-Saksasta ja sen hallitsemilta alueilta. Saksa hallitsi meriliikennettä Tanskan salmissa. Suomen ulkomaankauppa sitä kautta katkesi. Silti Suomi kävi erillissotaa, eikä osallistunut natsi-Saksan sodanpäämäärien toteuttamiseen. Suurvaltajohtaja Roosevelt, Stalin ja Churchill tunnustivat tämän tosiasian Teheranissa 1.12.1943. Suomi ei siis ollut natsi-Saksan liittolainen, niin kuin usein vääristellään - jopa tahallisesti.

 

Venäjän uhka on toistunut 2000 -luvulla. Maantiede on pysynyt ennallaan, mutta geopolitiikka on muuttunut. On erittäin tärkeätä havaita Yhdysvaltojen aktiivisuus niin Naton piirissä kuin kahdenvälisesti Pohjolassa ja antaa sille arvoa. Toisen maailmansodan alla ja talvisodan aikana Yhdysvallat oli vielä virallisesti puolueeton maa, jonka osallistuminen läntisten demokratioiden puolustamiseen alkoi todenteolla vasta joulukuussa 1941, jolloin diktaattorit Stalin ja HItler jo olivat toteuttaneet jakopolitiikkansa ennen keskinäisten vihollisuuksien alkamista 23.6.1941. Takaisinvaltaus oli Yhdysvaltojen tehtävän kuvaus niin Euroopassa kuin Tyynellä merellä, sillä vahinko oli jo tapahtunut.

Nyt tilanne on toinen. Ennakkoehkäisylle on vielä tilaa.

Kreml ei voi enää laskea sen varaan, että Itämeren piirissä tapahtuva hyökkäys joko Naton jäsenmaita tai Suomea/Ruotsia vastaan pysyisi alueellisena kriisinä, kuten Suomen talvisota aluksi pysyi. Talvisodan alla Pääesikunta arvioi loppuun saakka marraskuussa 1939, ettei Neuvostoliitto hyökkäisi, koska ei tietäisi, keitä vastaan joutuisi Suomessa taistelemaan. No, hyökkäsi, mutta lopetti heti kun tappion vaara ilmeni taivaanrantaan. Stalin tuskin olisi kestänyt kotona tappiota sodassa Suomea vastaan. No, kestäisikö Putin kaikkine kotikutoisine temppuineen kotirintamalla? Sitä paitsi, sotatilanteessa Venäjää vastaan Suomen liittyminen Natoon tapahtuisi käden käänteessä ilman kansanäänestyksiä. Tällainen skenaario on täysin mahdollinen. Etykin hengessä kannattaisi ehkä keskustella. Brezhnev sen hyväksyi, KGB:n ylin päällikkö Andropov ei. Putin taisi olla uransa alussa Andropovin miehiä.

 

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

7Suosittele

7 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän markkulehto kuva
Markku Lehto

Luen parhaillaan toista kertaa J.K.Paasikiven v. 1958 julkaistua kirjaa "Toimintani Moskovassa ja Suomessa 1939 - 1941" ( edellisen kerran luin kirjan v.1975). Niin paljon kuin meillä hehkutetaan lonkalta ns. Paasikivi - Kekkosen -linjasta, olisi kuitenkin hyvä lukea Paasikiven todellisia ja syvällisiä ajatuksia pienen valtion asemasta suuremman valtion kyljessä.

Toinen mielenkiintoinen kirja on Juhani Suomen "Talvisodan tausta". Mielestäni molemmat em. kirjat ovat sellaisia, jotka mm. meidän kansanedustajien tulisi lukea. Hyvää tekisi myös suomalaiselle rivikansalaisellekin perehtyä lähihistoriaamme. Varkinkin jos meillä aletaan järjestämään Nato -äänestystä. Että olisi jotakin pohjaa äänestyspäätöksen perusteeksi.

Kun Talvisodan taustoja peilaa tämän hetkiseen geopoliittiseen tilanteeseen, niin ei voi olla näkemättä niissä yhtäläisyyksiä, mutta myös selkeitä eroja. Toisaalta perusasetelma ei näytä paljon muuttuuneen.

Oma tarinansa on sitten YYA -aikakausi. Siitäkin löytyy onneksi nykyjään riittävästi asiallista historiankirjoitusta. Kansalaisten olisi hyvä tuohonkin aikakauteen perehtyä. Mitenkähän YYA -aikakausi esitetään nykyjään suomalaisessa peruskoulun ja lukion historian opetuksessa ?

Toimituksen poiminnat