*

seppinenj

Tähtäimessä Euroopan parlamentti

 

Olen erityisen kiinnostunut Euroopan parlamentista. Seuraavat vaalit ovat vuonna 2019. Ilmoitan tällä blogillani julkisesti, että olen hyvin kiinnostunut ehdokkudesta vuonna 2019. Eurooppa tarvitsee myönteistä, kokenutta voimaa rakennustyöhön. Olen perusmyönteinen EU:n rakentaja. Olen poliittisen historian ja erityisesti integraatiohistorian asiantuntija. Minulla on suuri kunnia työskennellä  myös Komission edellisen puheenjohtajan José Manuel Barroson käynnistämässä EU:ta koskevassa tulevaisuustyössä Jean Monnet -yhteisössä.

Olen tänä vuonna suorittamassa melko loppuun Suomen “herrojen” 1980-luvulla keskeyttämän ja estämän tutkimussuunnitelmani, jonka laadin itselleni tultuani UM:n poliittisen osaston tutkimuspäälliköksi vuonna 1985. Silloin ei saanut tutkia edes Euroopan integraatiota. Järisyttävää. Vastaukseni tähän oli väitöskirjani Eftasta (Suomen Efta-ratkaisu yöpakkasten ja noottikriisin välissä, Saarijärvi 1997). Jatko on monien tiedossa. Kun seuraava tutkimukseni “Itsenäinen Suomi vakoilun maailmassa” näkee päivänvalon syksyllä, on pahin polte ohi UM:n tutkimuskielteisestä ajasta Koiviston aikana. Poliittinen polte sen sijaan saattaa olla nousussa. Kuitenkin laaja yksilötason tarkka analyysi UM:n ja keskeisen valtiohallinnon ja puolueiden virkamies- ja virkailijakunnan KGB-suhteista on yhä tekemättä. Varmaan teen sen joskus, jos aikaa ja terveyttä riittää.

 

Kun olin päässyt omillani ulkoasiainhallinnon karriääridiplomaatiksi 1.1.1970 lukien, suoritin nopeasti ja hyvin vaaditun virkamiestutkinnon. Olin toiminut valmistuttuani 24.4.1969 oikeustieteen kandidaatiksi vaativissa esimiestehtävissä nimismiehenä (poliisipäällikkönä ja syyttäjänä Iin suuressa poliisipiirissä) ja Helsingin kaupunginvoutina. Olin aloittanut nimismiehenä opiskelijana jo kesällä 1968 Hirvensalmen pienessä piirissä. Hirvensalmelaisella Ahti Karjalaisella ei ollut asian kanssa mitään tekemistä, vaan pitkäaikaisilla sukuni Mikkelin seutu-kytkennöillä. Vastoin joitakin luuloja minulla ei ollut 1960-luvulla mitään tekemistä Ahti Karjalaisen tai hänen joukkojensa kanssa. Ei myöskään kommunistien tai muun vasemmiston kanssa. Hirvensalmi valikoitui, koska isälläni oli kesämökki Mäntyharjulla, olin käynyt armeijan Mikkelin Karkialammella ja sukua on muutenkin seudulla.

Ainut epäsuora kytkös Ahtiin oli pontikkatehdas, jonka löysin nimismiehenä ilmiannon perusteella Ahti Karjalaisen kotitilan läheisyydestä. Kun sitä etsimme konstaapelin kanssa, pysähdyimme erään minulle tuntemattoman talon pihalle. Konstaapeli totesi ykskantaan: “Tämä on sitten Ahti Karjalaisen kotitila”. Iloisesti poriseva tehdas löytyikin lähimetsästä. Käskin tuhota sen. Tiedossani ei ole, että Ahdin suku olisi ollut jotenkin mukana asiassa. Pontikankeitto on toki ollut yleinen harrastus ympäri Suomen. Laki kuitenkin oli selkeä.

Kerroin keväällä 1975 ulkoministeri Ahti Karjalaiselle tämän tarinan tauolla Balaton järven rannalla, kun olin UM:n poliittisen osaston edustajana mukana virallisella ulkoministerivierailulla Unkarissa. Ahti nauraa hörähti. Se lienee ainut nauru, jonka kuulin hänen suustaan. Ahtia ei kyllä huhtikuussa 1975 naurattanut edes sitä normaalia vähää, sen tiedän varmuudella. Tähän voin palata jossain myöhemmässä blogissani.

 

Turhautumiseni 1980-luvulla Koiviston noustua valtaan oli kova, sen myönnän. Ministeriö (avs. Slotte) esitti vuonna 1985 minua kiertäväksi suurlähettilääksi frankofoniseen Afrikkaan. “Herrat” eivät siihen reagoineet lainkaan. Olen aina ollut kaikesta sydämestäni länsimainen ihminen, joka joutui istumaan 1980-luvulla presidentti Mauno Koiviston väärään suuntaan eli itään ajelehtivassa veneessä. UM:n poliittiselta osastolta sen näki kirkkaana ja tunsi voimakkaasti jokaisena päivänä, erityisesti minun kokemuspohjallani

Olin jo länsimaisen Karjalan evakkoperheen (isän suku on Viipurin seudulta Koivistolta, mutta äiti Kuopiosta) lapsena tutustunut ranskalaiseen länsimaiseen kulttuuriin ja saanut ranskalaisista opettajistani myönteisen kuvan. UM:ssä palvelin ulkomailla suurlähetystöissä Kööpenhaminassa, Sofiassa, Pariisissa ja Lontoossa. “Todellinen Eurooppa-tourné”, sanoi muuan ulkomainen tutkijakollega ja -ystävä minulle äskettäin. Ranskan valtion hallintokorkeakoulussa (ENA) keskeinen aiheeni oli Euroopan integraatio. Siksi sain tehdä harjoittelujakson Ranskan ulkoministeriössä (lyhyesti Quai) Eurooppa-osastolla syksyllä 1978. Toimin UM:n poliittisen osaston keskeisen Yleispoliittisen toimiston jokaisen jaoston päällikkönä vuosina 1975–1987. Olin Suomen bilateraalisten ulkosuhteiden keskiössä kaiken aikaa – eikä siitä pääse eroon, vaikka vähän olen yrittänytkin, onnistumatta siinä kuitenkaan. Olen alistunut kohtalooni.

 

MInut nimitettiin avustajaksi Suomen suurlähetystöön Kööpenhaminaan jo keväällä 1971. Siellä tapasin pitkäaikaisen esimieheni Urho Kekkosen silmästä silmään. Sain olla hänen läheisyydessään työelämässä aina vuoteen 1981 asti. Hän oli kyllin viisas ollakseen kytkemättä minua mihinkään “perässähiihtäjä”-porukoihin tai saunaremmiinsä. Olin hänen kylmän sodan länsimainen soturinsa ja ylpeä siitä roolista.

Tapasin Kekkosen kuitenkin lyhyesti jo vuonna 1967 Tamminiemen puusta käsin. Olin monissa töissä koulu-ja opiskeluaikana, Helsingin Länsisatamassakin. Hyvä työpaikka oli kaupungin puisto-osasto. Olin varsin paljon Munkkiniemessä kanttaamassa hiekkakäytäviä ja leikkaamassa nurmikoita. Kerran tuli komennus Tamminiemeen hoitamaan isoja puita päärakennuksen sisäänkäynnin vieressä. Itse Kekkonen tuli ulos tervehtimään. Tosin en päässyt kättelemään, kun roikuin pitkä oksasaha kädessa oksilla. Vaihdoimme joitakin sanoja. Presidentti osoitti yhtä oksaa ja tarkoitti, että sahaisin sen pois. Luulin, että työkaverini siellä isottelee seisoessaan turvallisesti maan päällä. Jotain siis ärähdin takaisin, mutta Kekkonen siitä vain hymyili takaisin. En pudonnut puusta.

 

Olin liikkunut jo Helsingin Ranskalaisessa kansakoulussa ystäväkontekstissa Kekkosen lähipiireissä. Kekkonen oli tunnettu Ranskan ystävä. Olimme Ranskiksessa jo silloin kommunistien ja vasemmiston valvovien silmien alla. Koulumme johtokunnassa vaikutti neuvostovakooja ja Yleisradion pääjohtaja Hella Wuolijoki. Kouluhallituksen pääjohtajana vuosina 1950–1972 toimi tunnettu demari Reino Oittinen, joka kävi koulussamme tarkastuksilla. Oittinen muljahti proneuvostoliittolaiseksi Sdp:n suuren ulkopoliittisen käännöksen aikana 1960 -luvulla ja kelpasi opetusministeriksi Rafael Paasion kansanrintamahallitukseen vuosiksi 1966-1968.

Minut huomattiin jo silloin, sillä koulumme upea johtajatar Catherine Servé siirsi minut ns. 0-luokalta ensimmäisen luokan yli suoraan toiselle luokalle. Parhaita ystäviäni olivat silloin Johannes Pakaslahti (Aaro P:n poika, stalinisti vasta 1960-luvulla) ja Ruotsin suurlähettilään Gösta Engzellin poika Hans. Muistan, että ajelimme pienillä pyörillä Ruotsin suurlähetystössä. Johannes muutti ulkomaille heti 1960-luvun alussa Kekkosen nimitettyä ystäväni isän suurlähettilääksi takaisin, ensin Intiaan.

Kekkoseen tutustuin paremmin Kööpenhaminassa. Olin ollut muutaman viikon Kööpenhaminassa, kun tulin jo lomakautena suurlähettilään sijaiseksi va. asianhoitajaksi kesäkuussa 1971. Nimismiehelle se ei ollut iso juttu. Presidentti Kekkosen rakastajatar, suurlähettiläs Jaakko Hallaman puoliso Anita Hallama sai havaita kyllä myöskin lainvalvojan otteeni lähetystössä. Havaintojieni, silmin ja korvin, perusteella uskoin kyllä, että Anita ja Urho rakastivat silloin toisiansa. Jouduin pohtimaan Jaakon asemaa tuossa kuviossa, kuten rouva Sylvi Kekkosenkin.

Iso juttu minulle sen sijaan oli, että kuningas Fredrik IX:n hautajaisten yhteydessä vuoden 1972 alussa presidentti Urho Kekkonen yövyttyään residenssissä tuli aamulla  virkahuoneeseeni juttelemaan kahden kesken. Asia syöpyi mieleeni lähtemättömällä tavalla. Ymmärsin asemani. Kanslia sijaitsi samassa pienehkössä rakennuksessa.

Aloin opiskelemaan tosissani venäjää ja tutustumaan kommunismin mekanismeihin. Minulle ne olivat aihepiiriä, jota en juuri tuntenut aiemmin. Valtiotieteellisessä tiedekunnassa jouduin tenttimään marxilaisuutta, mutta huomattakoon: olen ollut kommunismin suhteen aina laillisen yhteiskuntajärjestyksen puolustajan asemassa, niin poliisina kuin diplomaattina. Sama koskee kaikkia ääriliikkeitä.

Kun minut lähetettiin vuosiksi 1973 ja 1974 Sofiaan tutkimaan kommunistista yhteiskuntaa ja raportoimaan siitä tarkemminkin, osasin odottaa jatkoa. Syksyllä 1974 sain tietää, että presidentti Kekkonen saisi minut UM:n poliittisen osaston sosialististen maiden jaostoon. Pian tapasin ensimmäisen neuvostodiplomaatin. Virkaani kuului ylläpitää suhteita Neuvostoliittoon ja muihin sosialistisiin maihin. Aloitin täysin puhtaalta pöydältä. Ensimmäisessä tapaamisessa ravintolassa Liisankadulla sanoin, että “Haluan ylläpitää Suomen ja Neuvostoliiton välillä hyviä suhteita”. Silloin eletiin kommunistista vallankumoushuumaa monella taholla Suomessa.

Kun aloitin sos.jaostossa, Ministeriö esitteli minut Tehtaankadulle ja lähetti esittäytymismatkalle Moskovaan ja Leningradiin. Jaakko ja Anita Hallama isännöivät silloin suurlähetystöä Moskovassa. Jaakko kysäisi minulta: “Oletko ollut kiltti?”. Vastasin: “Ainahan mina olen”.

Tästä on syytä jatkaa myöhemmin erikseen.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Käyttäjän usjussi kuva
Heikki Karjalainen

Onnea jo pelkästä kiinnostuksestasi. Toivottavasti onni on myötäsi. Koko valtava kokemuksesi tukisivat pääsyäsi EU-pöytiin.

Käyttäjän majuripasi kuva
pasi majuri

Yritäpä saada taakse valitsijayhdistys presidentinvaaleja ajatellen jos mikään puolue ei ole kiinnostunut. Olisi mukava nähdä kunnon väittely ulkoturvallisuudesta ja Natosta. Toimittajat eivät selvästikään uskalla haastaa Niinistöä joten siihen tarvitaan kovan luokan kaveri.

Ei tuo EU-ehdokkuus mikään huono idea ole mutta kaukana Suomesta sinne helposti vain häviää. Voin jo melkein luvata ääneni sinnekin. Tähän mennessä en ole EU-vaaleissa äänestänyt koska ehdokkaina on ollut kaikenmaailman pellervoja.

Toimituksen poiminnat